Olen miettinyt, miksi painon pudotus on niin vaikeaa useimmille ihmisille. Toki ruoka on hyvää, sille ei voi mitään mutta on pakko olla muitakin syitä.
Miettiessäni asiaa keksin termin, depressiivinen ylipaino. Tällaisen ylipainon taustalla ongelmana on vähintään noin 50% minä-kuva, lohtu syöminen, endorfiinin hakeminen ja itsetunto, loput ongelmasta on liika syöminen ja liian vähäinen liikunta. Me suomalaiset emme ole tottuneet arvostamaan itseämme, emmekä osaa ottaa kiitosta ja kehuja vastaan. Kaikkea "tulisi" vähätellä ja itsestä "tulisi" aina löytää vain vikoja.
Lapsuudessani kuulin monesti että olen mukavuudenhaluinen ja laiska. Mikä minusta tuli? Aikuisena minusta näyttää tulleen yli suorittaja ja pedantti perfektionisti.
Ennen kuin avasin silmäni, näin peilistä vain vatsamakkarat ja paksut reidet. Peilistä ei ikinä tuntuneet katsovan takaisin todella kauniit, vihreät silmät joissa on tummat ja tuuheat ripset, eikä pelistä katsovalla ihmisellä tuntunut olevan kauniita, tuuheita hiuksia eikä kohtalaisen hyvän näköisiä pohkeita. Näin pelistä vain vikani koska olin mielessäni korostanut vain niitä.
Aikuisuuden kynnyksellä, menin kerran tarkoituksella peilin ääreen pelkissä alusvaatteissani ja päätin löytää 5 kohtaa kehostani, joista minulla on hyvää sanottavaa. Se olikin vaikeampaa kuin olisin uskonut. Melkein puolen tunnin etsimisen jälkeen hyväksyin pitkin hampain sen, että minussa on kauniita kohtia.
Myöhemmin olen pyytänyt muutamia ystäviäni tekemään saman ja olen huomannut että se on vaikeaa lähes kaikille tuntemilleni naisille.
Onko maassamme niin vääristynyt kauneusihanne ettei tavallinen ihminen tunnu sopivan siihen mitenkään päin? En tunne juurikaan ihmisiä, jotka ajattelisivat kauneudesta niin ahtaasti mutta jossakin näitä kieroutuneen kauneusihanteen ihannoijia kait riittää. Eikö olisi jo aika päästä eroon sellaisesta taakasta?
Depressivisestä ylipainosta kärsivää ihmistä ei lohduta faktatieto kaloreista eikä niiden saannista tai kulutuksesta. Tällainen ihminen tarvii rinnalleen toisen ihmisen, joka on itse päässyt yli "vaivan" depressiivisestä puolesta ja ymmärtää mitä toinen käy läpi. Tärkeintä on onnistua näkemään itsensä kauniina ja juuri riittävänä. Kun oppii hyväksymään itsensä sellaisena kun on, ei tarvitse itsetunnon pönkitystä muualta. Täytyy myös ymmärtää tilanteet jotka laukaisevat lohtu-syömisen ja endorfiinin hakemisen ja löytää vaihtoehtoiset toiminta mallit niihin tilanteisiin.
Depressiivisesti ylipainoisen ihmisen on tärkeää löytää myös liikunnan ilo pienin askelin, ilman pakottaavaa rasitetta. Selkävaivani vuoksi olen käynyt usealla fysioterapeutilla. Kun vastaanotolla on tullut puheeksi liikuntatottumukset tuomio on usein ollut: "ei riitä". Tällainen on mielestäni väärä lähestymistapa.
Jos depressiivisesti ylipainoinen ihminen onnistuu, vaikka kerran viikossa, kävelemään korttelin ympäri, tulisi tilanteessa ennemmin kannustaa kuin tuomita liian lyhyestä lenkistä, liian hitaasta vauhdista tai liian harvasta lenkkeilyvälistä. Myöhemmin kun korttelin kiertäminen on jo rutiinia voi ehdottaa lenkin pidentämistä toisella korttelilla tai lenkkipäivien lisäämisellä.
Monet päättävät aloittaa liikunnan "maanantaina" ja jättävät kerralla hissin ja liukuportaat, ja alkavat ravaamaan pururatoja aamuin illoin tai vähintään 4 kertaa viikossa. Yhtenä iltana väsyttää liiaksi eikä saa lähdettyä ulos ja joka kerta sen jälkeen liikkeelle lähteminen on vaikeampaa ja vaikeampaa.
Väliäkö sillä kuinka nopeasti tietty tavoite saavutetaan vaan se että se tavoite ylipäätään saavutetaan.
Suuret viisaat ovat laskeneet että kolme kertaa viikossa noin puolen tunnin mittainen urheilusuoritus, jonka aikana kevyesti hikoaa, on riittävä. Vaikka siihen päästäisiin pienillä askelilla, eikö se ole parempi kuin että vuosia siihen pyritään, koskaan siinä onnistumatta.
Wesseli ja väsyttäjä