Pekka

Tämä tarina jonka luet nyt tästä, on kuvaus Pekasta järkevästä.
Hän itsepäinen oli kuin pakana, mutta pysyi aina sanansa takana.
Sanat poikasen neli vuotiaan, näet myöskin tarkoin punnitaan.

Oli Pekka todella järkevä mies, ihan kaiken hän ties.
Politiikan, tyttöjen laitteet fiinit,
sekä leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä-kirjainta ollenkaan Pekka ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista tokeri ja isästä itä,
mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.

Oli Pekka äitinsä mukana kirkolla osuuskaupassa.
Kun villakoiran näki hän siellä, ei sellaista näe kotikylän tiellä,
ja Pekkako huudahti "jellona hui!", niin että myyjäkin kauhistui.
Pekan äiti, nyt lailla äidin parhaan selitti, laps' ois joutunut harhaan,
"Se on koira lapseni. Eikä saa noin jellonaks' sanoa leijonaa."
"Te on jellona", tokaisi Pekka vain, voi äitejä tottelemattomain.

Kotimatkalla äiti siis ankarasti Pekkaa näin nuhteli portille asti.
Kun vihdoin päättyi se saarnanpito, Pekka tuumasi "aika ito te jellona tentään olikin".
Voi äitejä huokaat sinäkin.

Kun Pekkaa pantiin nukkumaan niin äiti puheli murheissaan,
"Nyt Taivaan Isälle kerro se miten paha olit päivällä äidille,
ei Taivaan Isäkään sallia vois että äidin poika noin ilkeä ois".

Heti aamulla äiti Pekalta kysyi,
miten ihmeessä mielessäkin pysyi
tuo pikku juttu kaiken yötä
vaikka äideillä on niin paljon työtä,
"No lapseni mitä Jumala sanoi,
kun omani häneltä anteeksi anoi?"

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
kun ne kilpaa kanssa auringon nyt loistivat,
Pekka kun haukoitteli ja vastasi:
"Jumala kumatteli titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin.
Kat hattumpaa, kat hattumpaa. Titä jellonakt minäkin entin luulin."

(Lainaus "tuntemattomalta" runoilijalta)